Monta kertaa olen kiittänyt lapsia siitä, että raahaavat meidät urautuneet aikuiset sivuraiteille, kuten nyt lumiseen Patsaspuistoon, vaikka oikeastaan meidän piti se ohittaa matkalla museosta bussille. Jos malttaa mielensä ja seuraa lapsensa kiinnostuksen polkuja pitkin, löytää yleensä jotain virkistävää. Polulta poikkeilulle ja lapsen tahtiin kulkemiselle on aikaa arjessa harmittavan vähän. Siksi aina, kun on pienikin tilaisuus koetan laskea kymmeneen ennen kuin pikaisesti kieltäydyn lähtemästä tutkimaan sitä ja tätä ihanuutta. Josko nyt voisikin tarttua tilaisuuteen ja tutkia jäädytysprosessin etenemistä lähikaukalossa? Tai umpihankeen jäävien jalanjälkien ihmeellisyyttä. Lumihiutaleiden muotoa. Ihan mitä vaan, mitä omat silmät eivät enää yleensä ei vaivaudu edes katsomaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti